Kesän lopussa olimme, kuten tavallista, suurten työkiireiden jälkeen aika väsyneitä ja suuntasimme koko perheen voimin ansaitulle lomalle. Tällä kertaa Turkkiin. Mutta emme suinkaan perinteisesti Välimeren rannalle lekottelemaan, vaan Keski-Turkkiin seikkailemaan. Siellä oli sopivan lämmintä – noin 30 asteen paikkeilla. Pari päivää vietimme Istanbulin vanhassakaupungissa ja suuntasimme sitten vuokra-autolla tutkimaan Turkin keskiosaa ja nauttimaan sen luonnosta. Katselimme, mitä mielenkiintoista matkan varrelle sattui, ja vietimme pari päivää upeassa ja henkeäsalpaavan kauniissa Kappadokiassa.

Pieni sivuhuomio, jos olet itse vuokraamassa autoa Turkissa – nykyään on helppo kysyä tekoälyltä paikallisen ajokulttuurin kirjoittamattomia sääntöjä, ja suosittelemme lämpimästi tekemään niin. Se tekee etenkin Istanbulin aggressiivisessa liikenteessä suunnistamisesta ja ajamisesta huomattavasti helpompaa.

Istanbulissa pääsimme kokeilemaan pitkähihaisen mekkoprojektimme uutta versiota – maksimekkoa. Ensimmäinen prototyyppi oli tehty Siniliblikate-kuosilla, ja voi että se oli ihanan mukava käyttää kuumassa auringonpaisteessa! Päähän sidottiin samaa kuosia oleva sarongi, joka suojasi myös pään paahtavalta auringolta.

Kuten viereisestä kuvasta näkyy, nenälle olisi kuitenkin pitänyt vielä laittaa aurinkorasvaa. Aloimmekin jo pohtia pieniä söpöjä, läpiruskettavia ja hyvin hengittäviä "nina-lippiksiä", joiden kanssa voisi vaikka uida… 😆

Pitkät, polvien yli ulottuvat vaatteet ja päähän sidottu huivi ovat hyödyllisiä myös islamilaisissa maissa, esimerkiksi moskeijoihin mentäessä – siellä hiusten, hartioiden ja polvien on oltava peitettyinä.

Matkalla sisämaahan pysähdyimme Tuz Gölü -suolajärvellä – tai oikeastaan sen pinnalla. Kävely suurella norsunluunvalkoisella suolakentällä oli ainutlaatuinen ja vaikuttava kokemus. Vaikka tuuli oli lempeä ja teki kuumuudesta siedettävää, ei auringolta voinut hetkeksikään piiloutua. Niinpä Smarttanin pitkät läpiruskettavat vaatteet olivat meille kaikille korvaamaton apu. Saimme huoleti kuljeskella valkoisessa äärettömyydessä, joka kylpi kirkkaudessa ja valossa…

Myös ensimmäiset miesten pitkähihaiset paitaprototyypit tulivat siellä testattua ja hyväksyttyä. Aiemmin olemme valmistaneet miehille vain lyhythihaisia läpiruskettavia t-paitoja, jotka ovat toki erittäin mukavia ja hengittäviä puuvillasekoitteisia, mutta niissä ei oikein viitsi uida – ja käsivarsiin on silti levitettävä aurinkorasvaa, jos ei halua palaa.

Uudet paidat ovat ohuesta verkkomateriaalista kuten myös naisten pitkät vaatteet, ja niihin on painettu silmää hämäävät kuviot läpikuultavuuden peittämiseksi. Miesten paitoihin loimme lisäksi uudet, maskuliinisemmat kuosit. Nyt kaikki viisi uutta miesten paitaa ovat jo myynnissä.

Näissä paidoissa on todella mukava myös uida, eikä aurinkorasvaa tarvitse lainkaan. Näin voi nauttia aurinkoisesta säästä koko päivän ilman huolta – eikä tarvitse enää kadehtia rakasta puolisoa hänen pitkien läpiruskettavien vaatteidensa vuoksi. 😊

Turkin matkalla meillä oli mukana kolme miesten paidan mallikappaletta: Kübervihm, Küberlaava ja Küberkamo. Lisäksi mallistosta löytyy nyt myös kuosit Sinimallikad ja Triibud.

Jos joku haaveilee Indiana Jones -elokuvista tutusta Jordanian Petran kaupungista, niin hyvin samanlaista maisemaa löytyy myös Turkin Kappadokiasta. Siellä on kallioon louhittuja varhaiskristillisiä kirkkoja ja maanalaisia luolakaupunkeja.

Olimme kaikki, ja erityisesti perheen nuoremmat, haltioissamme loputtomista kiipeily-, ryömimis- ja tutkimusmahdollisuuksista. Ihmisten muinoin kaivamien luolien ja käytävien lisäksi hiekkakivimuodostelmat tarjosivat joka askeleella lumoavia näkymiä.

Turkki on juuri sellainen maa, johon läpiruskettavat vaatteet sopivat täydellisesti – eikä Kappadokian alue ollut tässä mikään poikkeus. Niitä oli mukava käyttää sekä paahtavassa auringossa että hämärissä luolissa.

Lisäämme vielä muutamia lumoavia paikallisia näkymiä reissukavereidemme kanssa, kaikki tietenkin läpiruskettavissa vaatteissa edellä mainituissa paikoissa.

Tietenkin oli hauskaa kuljeskella läpiruskettavissa vaatteissa myös pienemmissä Turkin kaupungeissa matkan varrella. Esimerkiksi Eskişehirissä – joka on itse asiassa melko suuri kaupunki – yövyimme vanhassakaupungissa, joka värikkäine taloineen ja lukuisine ravintoloineen oli erityisen hurmaava.

Sivuhuomio 2: Vanhoissa kaupunginosissa majoittuminen tarkoittaa yleensä sitä, että moskeija on jossain lähistöllä. Ja moskeijalla on minareetti (tai useampi), josta kuuluu aamuyöllä puoli viideltä kovaääninen kutsu rukoukseen. Lopuksi siihen lisätään vielä pieni muistutus: rukous on parempi kuin uni.

Rakastamme matkustaa omatoimisesti, ja kuten monilla aiemmillakin kerroilla, saimme jälleen kerran todeta, että parhaat tilanteet ja muistot syntyvät yllättävistä hetkistä, joita ei voi etukäteen suunnitella. Kun ostat lipun johonkin nähtävyyteen, se on varmasti kiinnostava, mutta todelliset helmet tulevat vastaan sattumalta. Kallioon hakattu ikivanha kirkko, johon ostat pääsylipun ja yrität turistien olkien yli nähdä tuhatvuotista seinämaalausta, ei lopulta olekaan niin vaikuttava kuin sattumalta löydetty, lähes samanlainen – tai ehkä vielä vanhempi – hiekkakiveen kaiverrettu muinaisten ihmisten asuinsija.

Tällä kertaa päädyimme Beypazarin kaupungissa jopa kutsumattomina vieraina turkkilaiseen hääjuhlaan, mikä oli todella omaperäinen kulttuurinen kokemus. Erityisen mielenkiintoisia olivat paikalliset hääperinteet, joita ei tässä ehdi luetella, sekä lähes tauoton tanssi, jossa naiset tanssivat tiukasti vain naisten kanssa ja miehet miesten kanssa. Suurimman osan ajasta tanssivatkin vain miehet. Osa tavoista oli meille melko erikoisia – kuten loputon setelien heittely vuoroin hääparin ja vuoroin muusikoiden suuntaan. Turkissa se on helppoa, sillä paikallinen liira on erittäin edullinen. Suomesta tullessa oli myös mielenkiintoista huomata, ettei juhlissa ollut lainkaan alkoholia tai päihtyneitä ihmisiä. Uskalsimme jäädä paikalle vain siksi, että ihmiset olivat niin ystävällisiä – he toivat meille tuolit ja jakoivat pienet lahjapussit, kuten kaikille muillekin vieraille.

Ja lopuksi muutama pakollinen kissakuva Istanbulin vapaasti vaeltelevista kissoista, joita siellä todella riittää. Ne eivät muuten ole kulkukissoja, vaan yhteisön yhteisiä kissoja – paikalliset ihmiset ruokkivat ja hoitavat niitä, ja kutsuvat tarvittaessa eläinlääkärin. Istanbulin “kassitulvan” historia on pitkä, ulottuen aina Bysantin aikaan, jolloin silloinen Konstantinopoli arvosti kissoja suuresti, sillä ne pitivät satamakaupungin puupinnoilla jyrsijät kurissa. Suomesta tuttua huolta pikkulinnuista siellä ei ole, sillä kissayhteisö on niin vanha, ettei lintuja juuri näy. Kaikki kissat näyttivätkin olevan erittäin tyytyväisiä ja elävän mukavaa elämää.